Itsekriittisyys liittyy itsetuntoon ja siihen, miten merkityksellisenä ihminen kokee itsensä.
Itsekriittisyydessä on hyvä puolensa tiettyyn rajaan asti. Jos ihminen voi itsekriittisyytensä ja kontrollinsa avulla olla tyytyväinen itseensä ja tekoihinsa, palvelee se silloin elämää ja sopeutumista, sanoo psykologi Risto Lappeteläinen.
Jos itsekriittisyys ei koskaan johda iloon ja tyytyväisyyteen, se koetaan taakaksi.
– Jos itsekriittisyys aiheuttaa sen, ettei mikään riitä ja itsetunnon perusta on sillä tavalla hauras, niin tyytyväisyyden taso on ikään kuin pakeneva kangastus. Se voi aiheuttaa sisällä ilottomuutta ja onnetonta oloa.
Lappeteläinen kertoo, että liiallisessa itsekriittisyydessä asianomainen ei ole saanut tarpeeksi ehdotonta rakkautta, hyväksyntää ja iloa osakseen. Hän on joutunut sopeutumaan asioihin, minkä takia hän ajaa itseään uusiin suorituksiin kelvatakseen jollekin, joka on hänelle tärkeä.
– Tämä koskee niin aikuisia kuin lapsiakin. Lapsen itsekriittisyys ei ole laadullisesti tai sisällöllisesti erilaista, vaan siinä on hyvin paljon vastaavuuksia. Lapsella itsekriittisyys liittyy hyvin läheisesti siihen, miten hän on kokenut vanhempansa.
Harmiton ja hiljainen lapsi
Liian itsekriittinen lapsi on oppinut kasvuympäristössään siihen, ettei hän välttämättä ole merkityksellinen tai arvokas, ellei hän täytä jotain ulkoisia odotuksia tai mitä häneltä odotetaan suoraan tai epäsuoraan, Lappeteläinen avaa.
– Liiallinen itsekriittisyys voi näkyä ulospäin esimerkiksi siten, että 10- kokeesta voi olla harmin paikka. Jos lasta kehutaan, hän saattaa väheksyä itseään. Taas esimerkiksi tilaisuudessa, jossa on opetettu miten pitää käyttäytyä, lapselta voi puuttua lapselle luontainen spontaanius ja ilo, hän voi olla liian jäykkä.
Yli-itsekriittisellä lapsella on Lappeteläisen mukaan sisäinen kitka, että hänen täytyisi olla erityisen kelvollinen ja hyvä, jotta hän säilyttäisi asemansa tärkeiden ihmisten silmissä. Tällainen kitka on syntynyt vuorovaikutusasetelmasta.
– Itsekriittinen lapsi on usein ulospäin harmiton. Opettajat tuovat näitä esille vain harvoin esimerkiksi oppilashuoltoryhmissä. Koska lapsen itsetuntotekijä ja kokemus itsestä on vajaa tai hauras, lapsi jää helposti hiljaiseksi ja ilottomaksi.
Itsekriittiset lapset ovat Lappeteläisen mukaan usein hyvin älykkäitä ja tarkkanäköisiä, koska heiltä vaaditaan tiettyjä asioita.
– He ovat myös opettajaansa nähden tarkkanäköisiä ja oppivat nopeasti, mutta he eivät välttämättä koe osaamisestaan iloa ja tyydytystä, koska heillä on vajetta itsetunnossaan.
Sello jousineen hevonkuuseen
Liian itsekriittiset lapset tulevat Lappeteläisen mukaan usein niin sanotuista hyvistä kodeista, joissa vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja heillä on hyvä tulotaso.
– Itsekriittisyys juontaa enemmän tällaisista taustoista, kuin että siellä olisi perinteisiä kansallisia ongelmia kuten alkoholin käyttöä ja riitoja. Itsekriittiset lapset ovat usein fiksujen vanhempien lapsia, joilta on odotettu paljon, Lappeteläinen sanoo.
Lapselta voidaan odottaa hienoja harrastuksia, menestystä ja pärjäämistä. Tällaiset lapset eivät useinkaan ole onnellisia, vaikka tietyssä mielessä he ovat tyytyväisiä voidakseen täyttää vanhempien toiveet, Lappeteläinen sanoo. Hän kertoo esimerkin terapiassa käyneestä sellonsoittajapojasta, jonka äiti on vaatinut musiikkiharrastusta.
– Poika sanoi unelmoineensa joskus, että hän laittaisi sellon poikittain polviensa väliin, ampuisi jousen hevonkuuseen, heittäisi sellon perässä ja alkaisi pelata futista. Tässä on konkreettinen esimerkki, miten itsekriittisyys voidaan luoda näennäisen hyvissä oloissa, joissa lapsi ei voi olla iloinen ja nauttia lapsena olemisesta.
Liian itsekriittinen lapsi unohtaa helposti lapsen hersyvän ilon, leikin ja mielihyvän. Lapsi voi olla sisäisesti kolkko ja jähmettynyt. Elämä ympärillä ei välttämättä tunnu houkuttelevalta, koska täytyy sopeutua odotukseen, jonka lapsi on sisäistänyt kelvatakseen vanhemmilleen.
– Usein viisaat työnohjaajat sanovat, että tällaisen lapsen kanssa terapiassa pitäisi olla leikkisyyttä ja hassuttelua. Nauramista kaikelle sellaiselle, mille ei ole totuttu nauramaan. Opetella kevyempi elämän rytmi tai olotila.
Lappeteläinen korostaa myös vanhempien työskentelyä. Lapsen aidon ja hyvän kehityksen kannalta olisi tärkeää, että löydettäisi ne asiat, mitä lapsi itse haluaa. Tuettaisiin sitä, vaikka se olisi vanhempien mielestä vähemmän ylevää.
– Vanhempien kanssa pitäisi käydä läpi, onko sittenkään niin tärkeää, että meidän pojasta tulee jokin virtuoosi. Voisiko olla ihan kivaa, että hän välillä pärisyttelee mönkijällä ja nauttii siitä, että naama on kurassa. Se on kuitenkin merkki elämästä.
Huomiota myös kympin oppilaille
Liian itsekriittisestä lapsesta voi parhaimmillaan kehittyä iso päällikkö, joka tekee elämässään mahtavia asioita.
– Mutta hän voi olla vanhempien luoma klooni – robotti, joka täyttää jotain suuruuden hulluja toiveita, jotka eivät edusta lapsen omaa halua.
Toinen vaihtoehto on Lappeteläisen mukaan sortuminen syrjäpoluille.
– On monia esimerkkejä mallilapsesta, joka on jaksanut jonnekin 12-vuotiaaseen asti, ja alkaa sitten käyttää huumeita tai alkoholia, pinnaa koulusta, ja kapinoi kaikkea sitä vastaan, mihin on joutunut sopeutumaan.
Lapsi voi olla ulkoisesti hyvä ja pärjätä kympin arvoisesti, mutta olla sisäisesti onneton. Tällainen lapsi on usein mallilapsi ulospäin, mutta ei välttämättä sisäisen kehityksensä kannalta parhaassa mahdollisessa tilassa.
– Mielestäni myös näitäkin ongelmia pitäisi nähdä, eikä pelkästään levottomia, keskittymättömiä lapsia, jotka koheltavat eivätkä jaksa tehdä mitään oikein. Opettajille tärkeänä viestinä, että myös hiljaiset kympin oppilaat voivat olla onnettomia. Hekin tarvitsevat huomiota, Lappeteläinen muistuttaa.