Tämän ajan ihanneisä on sitoutunut vastuunkantaja. Isyystutkija Johanna Mykkäsen mukaan se tarkoittaa, että isä kantaa puolisonsa kanssa tasa-arvoisesti ja tasaveroisesti vastuuta perheestä ja lapsista. Myös hoiva ja tunnepuolen asiat jaetaan yhä useammin tasan perheen vanhempien kesken. Lisäksi uuteen isäihanteeseen kuuluu päivittäinen läsnäolo.
– Isän ja äidin roolien välillä ei ihanteiden tasolla enää ole raja-aitoja. Isä haluaa tietää, mitä lapselle oikeasti kuuluu, mistä syystä lapsi harmistuu, mistä lapsi iloitsee. Isä haluaa tunnesiteen lapsensa kanssa, toteaa isyystutkija, yliopiston lehtori Johanna Mykkänen Jyväskylän yliopiston kasvatustustieteiden laitokselta.
Vaikka sitoutuminen tuo miehelle onnentunteen ja parantaa tutkitusti elämänlaatua, luodaan samalla helposti syyllisyydenkin sävyttämää isämyyttiä.
– Eri asia on, miten ihanneisän vaatimukset käytännössä toteutuvat ja miten tehtäviä arjessa jaetaan. Mutta ihan sama kuin äitien kohdalla, ihanneisän vaatimukset ovat niin kovat ja rankat, että siinä syyllistyy itse kukin, toteaa Mykkänen.
Isän ei tarvitse olla kakkosäiti
Se, että isän ja äidin roolit lähenevät lähenemistään ei suju ongelmitta.
– Minulta on monesti kysytty, pitääkö isän olla toinen äiti. Siihen isät itse eivät halua mennä, vaan he haluavat löytää itselleen ja perheelleen ominaista isyyttä. Sellaista, joka tuntuu hyvältä kaikista osapuolista. Ei niinkään, että oltaisiin kallellaan feminiinisyyteen, vaan halutaan löytää ikäänkuin maskuliinisia tapoja olla isä. Siihen kuuluu hoiva ja hellittely, mutta se pysyy tavallaan miehisyyden alla, kuvailee Mykkänen.
Miehet kokevat edelleen menettävänsä kasvonsa, jos he ovat liian feminiinisiä, mutta isyydessä tämä ajattelutapa on väistymässä. Isät haluavat olla auki ja avoinna perheelleen. Mykkänen on väitöstutkimuksessaan ja myöhemmin haastatellut lukuisia isiä siitä, miten he kokevat isyyden ja isäksi tulemisen.
– Lukuisten haastatteluiden pohjalta näkyy vankka syyllistyminen erilaisista asioista. Mitä enemmän tiedostetaan sitä omaa vanhemmuutta, lapsen tarpeita, ja peilataan sitä omaan kykyyn, haluun, voimaan ja osaamiseen, niin ne eivät aina menekään aina yksi yhteen. Syyllisyys tulee siitä, että ei pysty tavoittamaan sitä tunnetta, että on tarpeeksi hyvä isä, pohtii Mykkänen.
Mykkäsen mielestä tilannetta voi ajatella kahdella tavalla. Hyvää on se, että isät ovat todella perheen arjessa mukana ja tietävät, mitkä asiat arjessa ovat ylipäätään huolehdittavana. Hankalampaa on se, jos vanhemmuus voi muodostua rankaksi, kun syyllisyyspainetta tulee lisää.
– Olen aina yrittänyt sanoa sitä, että vanhemmilla on jo ihan tarpeeksi syyllisyyttä, että sitä ei ainakaan saa lisätä. Ennemmin pitää löytää niitä hyviä tapoja olla isä, ja niitä on monta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä isä. Kun huomaa ne hyvät yhteiset hetket ja nostaa niitä pinnalle, niin ei sinne syyllisyyskaivoon tipahda niin syvälle.
Mykkänen näkee syyllisyyskierteessä kaikuja suorittajavanhemmuudesta. Joskus kyse on siitä, että ulospäin halutaan pitää kulisseja pystyssä. Lapselle saatetaan käyttäytyä eri tavalla kotona kuin vaikkapa kaupassa. Lapselle ei haluta huutaa kaupassa, vaan jätetään vakavampi keskustelu kotioloihin.
– Toivon kuitenkin, että se ei määrittelisi vanhempien identiteettiä vanhempana. Lapsen kanssa pitää reagoida niin nopeasti tilanteisiin, että sitä kulissia on vaikea pystyttää kovin nopeasti. Jos käyttää kulisseja, se on kovin horjuvaa.
Kolme isätyyppiä löydetty
Johanna Mykkänen on tutkija Petteri Eerolan kanssa jaotellut kolmenlaisia isänä olemisen tyyppejä: maskuliinisen, tasa-arvoisen ja kunnollisen isän tyypit. Kullekin isätyypille on tunnusomaista tietty reagointitapa. Tutkijoiden tarkoituksena ei ole asettaa erilaisia isätyyppejä paremmuusjärjestykseen.
– Jaottelu kertoo, millä tavalla isä osoittaa olevansa isä. Esimerkiksi kunnollinen isä saattaa tavoitella kulttuurisesti kunnollista isyyttä, tavoittaakseen kaikki vaatimukset ja odotukset sekä velvollisuudet, vaikka sisäinen ääni sanoisi jotain muuta, ehkä jopa vähän väheksyen sitä sisäistä ääntä.
– Haluaisinkin sanoa kaikille isille, että miettii sitä isyyttään, mutta ei miettisi sitä liian paljon, jottei siitä katoa nautinto. Kaiken kaikkiaanhan isien osallistuminen on yhteiskunnan kannalta valtava voimavara.